|
Veikkausliigan ja Suomen A-maajoukkueen MM-karsinnan päätyttyä Suomessa on jälleen herännyt keskustelu suomalaisesta ikuisuusongelmasta nimeltä maalinteko.
Olen mielenkiinnolla seurannut keskustelua, johon on ainakin osallistunut A-maajoukkueen päävalmentaja Stuart Baxter ja Veikkausliigan kaksinkertainen maalintekijäkuningas Hermanni Vuorinen. Paljon on puhuttu koulutusjärjestelmän uudistamisesta, hyökkääjien erikoisharjoittelusta ja itseluottamuksen puutteesta.
Nämäkin ovat tärkeitä alueita suomalaisen jalkapallon ja pelaajien kehittämisessä, mutta mielestäni tärkein yksittäinen hyökkääjien maalintekoon vaikuttava asia, tapa lähestyä peliä eli peliajatus, on täysin sivuutettu keskustelussa.
Parin kysymyksen kautta valotan omaa ajatustani ja lähestymistapaani:
Jos Saksan ykköshyökkääjä Miroslav Klose olisi päättyneissä MM-karsinnoissa pelannut Suomen paidassa, olisiko hän tehnyt enemmän maaleja kuin Jonatan Johansson teki? Miksi Hermanni Vuorinen tekee maaleja vain FC Hongan paidassa?
Ensimmäiseen kysymykseen vastaan, ettei olisi tehnyt. Tintti teki viisi maalia huippuluokan onnistumisprosentilla niistä paikoista mitä hänelle saatiin luotua.
Jälkimmäiseen kysymykseen vastaus löytyy Hongan tavasta pelata jalkapalloa, jossa tavoitteena on hallita pallollista peliä - vastustajan kenttäpuoliskolla!
Entäpä jos tämän päivän Hermanni Vuorinen pelaisikin FC Barcelonassa? Uskon, että hän tekisi 10-15 maalia kaudessa. Olisiko hän sitten ratkaisu A-maajoukkueen maalintekijäongelmaan? Vai onko sittenkin kyse Barcelonan tavasta lähestyä peliä: peliajatuksesta?
Kysymyksiä on helppo kaikkien heittää, mutta järkevän keskustelun aikaansaamisessa ja viisaiden vastauksien antamisessa meillä onkin haaste.
Liian monesti, kun suomalaisessa jalkapallossa puhutaan jostain ongelmasta, ratkaisu yritetään hakea liian yksioikoisesti miettimättä ongelman ydintä.
Kuinka monta kertaa kuulemme valmentajien sanovan pelin jälkeen: ”Me ammutaan liian vähän”? Itse olen kuullut sen niin maajoukkue- kuin seurajoukkuevalmentajien suusta. Minulta on kysytty sitä Urheilukanavan haastattelussa, kun ihmettelivät miksi en ollut laukonut kuin kaksi kertaa Veikkausliigan 15:ssa ottelussa.
Seurajoukkueessa ja valitettavasti myös maajoukkueessa pelaajien reaktio valmentajan kommentteihin näkyi seuraavissa treeneissä: laukauksia viuhui 40 metristä välittämättä oliko se pelin kannalta järkevää vai ei. Niin kuuliaisia me suomalaiset olemme.
Urheilukanavalle muuten vastasin, että olen pelannut jalkapalloa ammatikseni 15 vuotta ja tiedän milloin minun kannattaa laukoa.
Ongelma näissä edellä mainituissa joukkueissa ei ollut pelaajien laukaisutaito tai –into, vaan tapa jolla pelejä lähestyttiin. Valmentajien pitäisi olla huolissaan miksi meidän pelitapa ei tuota riittävästi laukaisupaikkoja, ja pohtia millainen tapa niitä tuottaisi.
Maalinteko-ongelma, joka Suomessa nähdään ns. hyökkääjäpulana, on siis mielestäni paljon laajempi ja syvempi.
Väitän, että joukkue joka hallitsee palloa, luo myös enemmän maalintekotilanteita. Kun määrittelemme maalinteko-ongelman näin, sen pitkän tähtäimen ratkaisussa huomio kohdistuu juniorikasvatukseen. Tehdäänkö siellä oikeita asioita? Nähdäkseni valitettavan harvoin.
Vaikka valmentajien puheissa usein toisin todistellaan, juniorijoukkueemme eivät tosiasiassa pelaa rohkeasti koko joukkueen nopeaa syöttöpeliä maalivahdin pelinavaamisesta lähtien. Eivätkö he uskalla vai halua? Vai onko pohjimmiltaan kuitenkin kyse siitä, etteivät he osaa ja eivät siksi myöskään uskalla olla pelirohkeita.
Tämä tietenkin heittää haasteen juniorivalmennuksen sisällölliselle laadulle. Valmentajien pitää tietää mitä asioita opettaa ja vaatia harjoituksissa.
Kaiken tarkoituksena on opettaa juniorit hallitsemaan sekä yksilöinä että joukkueena palloa ja peliä lähellä vastustajan maalia. Junioreiden täytyy oppia hallitsemaan pallo pienellä alueella ja syöttämään palloa oikeita valintoja tehden erilaisissa aluepeleissä. Heidän tulee oppia toimimaan nopeasti ja järkevästi pallon kanssa pienessä tilassa, jossa vastustaja on koko ajan iholla. Käsitteet ”taito” ja ”pelikäsitys” ja niiden vaatimustaso tulee määritellä näiden tavoitteiden kautta.
Jos me juniorivalmennuksessa teemme näitä tavoitteita palvelevia harjoitteita pitkäjänteisesti, ja jos me lopputuloksekseen katsomatta viemme kollektiivisesti peleihin ajatuksen rohkeasta pallollisesta pelaamisesta, olen varma että syntyy enemmän maalintekijöitä.
Jalkapalloa voi pelata monella tapaa ja vielä voittaakin. Varsinkin junioreissa valmentajan on helppo roolittaa joukkueensa fyysisesti kehittyneimmät yksilöt voittamaan vastahyökkäyspelillä. Se tyyli vain ei kehitä pelaajia.
Valmentajina teemme karhunpalveluksen innokkaille junioreillemme, jos emme vaadi heidän pelaavan ja harjoittelevan ”barcelonaa” jo pienestä pitäen. Haaveilevat he sitten pelaavansa Camp Noulla tai Castrenilla.
___________________________________________________
Kirjoittaja on Suomen paidassa 71 A-maaottelua pelannut OLS:n kasvatti.
Kansainvälisellä urallaan vuosina 1993-2006 hän pelasi Ruotsin (Malmö FF), Hollannin (Emmen, Heerenveen, Heracles) ja Saksan (Kaiserslautern) pääsarjoissa.
Suomessa hänen seuransa pääsarjatasolla ovat olleet Haka, TPS, HJK, RoPS ja AC Oulu, jossa ura edelleen jatkuu Veikkausliiga-tasolla.
Nurmela on AC Oulun urheilutoimenjohtaja ja toimii myös OLS:n junioritoiminnan ohjausryhmässä.
|
